Nella Korpio - Suomea edustamassa

Talvilajeilla on Suomessa pitkät perinteet ja alppihiihdossakin Suomi on ollut pitkään mukana. Mikään alppijättiläinen joulupukin kotimaa ei ole, mutta lajipiireissä Suomi tunnetaan talvisena maana, jossa järjestetään pujottelukauden avaus Levillä. Maailmancupin kotikilpailu onkin hyvin tärkeä pitämään laji ja Suomi ihmisten mielessä, vaikka kilpailumenestys olisikin välillä vähäisempää. On meillä lipunkantajiakin ollut ja mainitsemalla Tanja Poutiaisen tai Kalle Palanderin voi yleensä muistuttaa keitä Suomesta on maailman huipulle lajissa noussut.

Olen oppinut suomalaisena alppihiihtäjänä muutaman asian. Ensinnäkin, Suomesta on pitkä matka harjoittelemaan. On muitakin maita joilla on pitkät matkat harjoitus- ja kilpailupaikoille, mutta me kuulumme ehdottoman tukevasti siihen joukkoon. Jo nuorena on hyvä matkustaa lomilla leireille Lappiin pidempiä mäkiä varten ja melko pian sitä löytää itsensä Keski-Euroopasta ihmettelemässä Alppeja ja Dolomiitteja. Aikuisena valtaosa kilpailuista kilpaillaan Keski-Euroopassa ja siellä tulee vietettyä iso osa ajasta myös harjoittelun parissa. Siellä oleskelu tarkoittaa, että koti on joko lentomatkan tai hyvin suunnitellun pitkän automatkan päässä. Harjoittelu ja kilpailupaikkojen lähellä olo vaatii siis aina suunnitelmallisuutta ja enemmän yhtäjaksoista reissun päällä oloa kuin isojen alppimaiden edustajilla. Helsingistä tulee Leville 1000 km matkaa. Innsbruckista voi piirtää noin 500 km säteisen ympyrän, joka sisältää melkein koko maailmancup-ohjelman kilpailupaikat. Tämä siis kilpa-alppihiihdon perspektiivistä. Laskettelun harrastamisen kannalta onneksi Etelä-Suomessakin on Vihdin ja Himoksen kaltaisia keskuksia. Ammattilaisen on kuitenkin hyvä oppia olemaan reissussa.

Toiseksi, suomalaisten korkealle arvostama kielitaito on myös alppihiihdossa hyödyksi. Hyvä englannin taito kantaa pitkälle ja jos sitä täydentää matkan varrella edes jonkinasteisella saksan, ranskan, italian ja ruotsin sanavarastolla, niin elämä helpottuu melkoisesti. Itse ymmärrän saksaa ja ruotsia välttävästi, mutta onneksi englannin kielen taito on lisääntynyt myös muissa maissa. Muuten olisin pulassa joka kerta esimerkiksi Italiassa harjoitellessa, sillä italian taito ei ole oikein vielä karttunut.

Keskustellessani kilpakumppaneiden kanssa Suomesta olen havainnut muutamia toistuvia huomioita. Kaikkien mielestä suomen kieli kuulostaa hassulta ja mahdottoman tuntuiselta yrittää puhua, mutta on samalla äärimmäisen kiehtovaa yrittää. Siksi sitä pääseekin usein kiusoittelemaan lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliupseerioppilaan kaltaisilla sanoilla. Tosiasiassa jo ihan perinteinen ”hyvää yötä” pistää yleensä kielet solmuun. Lisäksi olen huomannut, että kielitaito vaihtelee paljon joukkueittain. Norjalaiset puhuvat tyypillisesti äärimmäisen hyvää englantia kun taas Japanin ja esimerkiksi Italiankin joukkueiden jäsenten kanssa kommunikointi voi välillä olla haastavaa. Kanssakilpailijoiden mielikuvat Suomesta ovat yleensä jokseenkin samankaltaisia – kylmää, poroja ja pimeää. Se johtuu siitä, että valtaosa kilpailijoista on vieraillut Suomessa maailmancupin aikaan Levillä. Marraskuussa ei tietenkään Lapissa päivä ole kovin pitkä ja se on Keski-Euroopassa asuville poikkeuksellista. Jäisiin ja hyvin kestäviin rinteisiin, lumisiin puihin ja revontuliin he ovat kuitenkin yleensä melko ihastuneita. Jos mennään hieman laajemmalle lajipiiristä niin yleiskäsitys suomalaisista on minun kokemukseni mukaan positiivinen. Suomi koetaan hieman eksoottisena ja suomalaisista on tyypillisesti hyvä kuva, vaikkakin kysymyksiin ja vitsailuihin varautuneisuudesta ja juomakulttuurista saa välillä vastata. Saunominen yhdistetään tuntemattomien silmissä usein Suomeen.

Olen kuulunut Suomen maajoukkueeseen jo pitkän aikaa ja kilpaillut pariin otteeseen myös arvokilpailuissa, mikä tarkoittaa että Suomen edustamisen alppihiihdon vuoksi kuuluisi olla minulle tuttua puuhaa. Se ei kuitenkaan tunnu aivan yhtä yksinkertaiselta. Olen aina tuntenut, että en koe suomalaisuutta riittävän vahvasti ansaitakseni puhua kovin intohimoisesti Suomen edustamisesta tai omasta kansallisidentiteetistäni.

En ole tavoitellut olympia- tai mm-kisapaikkaa sen takia että voisin sanoa edustaneeni Suomea suuren maailman kisoissa. Olen tavoitellut näitä asioita itselleni puhtaasti niiden urheilullisen merkityksen vuoksi – maajoukkuepaikka tarkoittaa minulle, että olen Suomen tasolla suoriutunut riittävän korkealla tasolla ollakseni kansallista kärkeä; olympialaisiin ja mm-kisoihin olen pyrkinyt päästäkseni kilpailemaan korkeimmalla mahdollisella tasolla lajissa, jota rakastan. Yksilölajissa koen kuitenkin ensisijaisesti edustavani itseäni, en kotimaatani.

Minun on välillä vaikea samaistua kuunnellessani, kuinka palavasti mediassa usein korostetaan kansallistunteen merkitystä arvokisoissa. Se herättää itsessäni epäilyksen siitä, eikö suomalaisuudella ole minulle merkitystä. Asiaa pohdittuani kyse ei ole siitä, vaan en vain koe edustavani Suomea urheilijana vaan omana itsenäni ja ihmisenä. Minulle on tärkeää pyrkiä toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa omien arvojeni mukaisesti ja jos toimintani matkustaessa ja urheillessani yhdistetään suomalaisiin, niin toivoisin sen mielikuvan olevan positiivinen. Jos esimerkiksi ravintolan tarjoilijalla on aikaisemmin huonoja kokemuksia suomalaisista, toivon pystyväni omalla käytökselläni antamaan toisenlaisen kokemuksen. Ja jos taas hotellissa on positiivinen mielikuva suomalaisista, toivon että oma vierailuni ei heikennä, vaan vahvistaa sitä.

Starttiviiksen taakse asettuessani koen tilanteen henkilökohtaisena suorituksena, jossa edustan itseäni ja omia taitojani. Mahdollisen epäonnistumisen sattuessa olen kuitenkin lopulta vastuussa itselleni. Silti jos tulee onnistuminen esimerkiksi arvokisoissa niin kyllä siinä on jotain sykähdyttävää seistä pallilla siniristilipun heiluessa – ja olen vasta kokenut sen nuorten kisoissa. Eli ei oman maan edustaminen kilpailuissa minullekaan siis pohjimmiltaan ihan merkityksetöntä ole. Tulevaisuus näyttää, saanko joskus kokea mikä on tunnelma aikuisten palkintopallilla ja kuvailla sitten, miltä kansallisidentiteetti tuntuu.